Matkasin eilen junalla Pirkanmaalta Satakuntaan, yli kolmen kuukauden tauon jälkeen. Junassa istuessani ja maisemia katsellessani en voinut olla taas kerran miettimättä, miten julkean ruma Satakunta on. Tai pikemminkin kaikki ihmisen aikaansaama siellä. Rakennukset ovat lähes poikkeuksetta ankeita betoni- ja metallilevylaatikoita, jotka on suunniteltu ja toteutettu ilman pienintäkään estetiikan häivää. Tuntui, kuin olisin saapunut Neuvostoliittoon. Jännästi tuo yli kolmen kuukauden vierailutauko antaa asioille uutta näkökulmaa, kun pystyy katsomaan ympäristöä vähän enemmän ulkopuolisin silmin. Asioita ei tosin ainakaan auta se, että nyt alkaa olla menossa rumin aika vuodesta, kun ei ole kunnolla enää talvi muttei ole läheskään vielä kevät. Junamatkalla satoi.
En ymmärrä entisiä koulukavereita, jotka ovat halunneet jäädä tänne asumaan. Vielä vähemmän ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat muuttaa tänne asumaan. Ja vähiten ymmärrän heitä, jotka muuttavat tänne takaisin. Miksi kukaan tahtoisi tänne takaisin?
En ole enää vuosiin kokenut tätä ympäristöä omakseni. Vanha kotikaan ei näytä, ei tuoksu, ei kuulosta enää kodilta. Tämä paikka on ahdistanut minua jo vuosia. Siksi on lähes harmillista, että täällä asuu joku, jonka luona haluaa vierailla.
Olen usein sanonut, että jos ikinä muutan takaisin tänne, olen epäonnistunut elämässä.
Pahemman kerran.
Janoan päästä jonnekin, missä rakennukset ovat vanhoja, missä paikoilla on historia, missä talojen seinit ovat veistoksia jo itsessään. Paikkaan, jossa on kulttuuria. Vaikkakin vierastan kulttuuri-sanaa, se saa omassa korvassani tekotaiteellisen ja teennäisen vivahteen siitä kuinka hienot ja paremmat ihmiset harrastavat kulttuuria. Mutta tahdon niin kovasti Prahaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti