Kissaviikonloppu.

Mietin koko illan, jaksanko edes kirjoittaa mitään. Päätin sitten kuitenkin, että jaksan. Neljänä päivänä ollut jo toisessa siivoispaikassa, heräten aamuisin puoli kuudelta. Nyt vielä jotenkin jaksaa, kun aamuisin on edes lievästi valosaa. Yksi suuri haittapuoli vaatekaupan siivoamisessa on se, että alkaa hieman tehdä mieli myös ostaa sieltä ties ja mitä, kun niitä vaatteita katselee monta tuntia päivässä.
 Tuo työ tarkoittaa myös sitä, että nyt on lähes kaikki viikonloputkin vapaita, paitsi mitä nyt heti ensi lauantai on töitä. Mutta on ainakin mahdollisuus käydäkin jossain! Arkivapaissa oli toisaalta se hyvä puoli, että oli jotenkin vapaampi kulkemaan yksin.

Viikonloppuna olin äiten luona, oli kiva päästä taas maalle pitkästä aikaa. Tehtiin iltapalaksi pitsaa, katseltiin Suurta pudottajaa ja kauhisteltiin kilpailijoita. Loppuillasta käännettiin lähes koko talo kellaria myöten ympäri, kun Hilma oli hukannut pallonsa (joka on käytännössä kasa maalarinteippiä) eikä sitä meinannut löytyä mistään. Koko kissa oli lähes masentunut, se kun ei syystä tai toisesta suostu juuri edes leikkimään millään muulla paitsi sillä tietyllä pallolla. Ja kun sille heittää pallon, se tuo sen aina takaisin kuin koira.

Hilma ja noutopallo.

 Lauantaiaamupäivällä oli kylän markkinat, varmaan jokaikinen sen kylän asukas oli paikalla. Hyväntuuliset markkinat, joiden keski-ikä lähenteli kuuttakymmentä. Tunsin itseni myös vähän näyttelyeläimeksi, kun äite pysäytettiin monta kertaa, ja sitten tuli kysymys "Onks tää se sun tyttäres?!". Samalla tunsin taantuvani pieneksi ujoksi kuusivuotiaaksi tytöksi, joka ei osaa sanoa sanaakaan vieraille ihmisille, ja tahtoo vaan piiloutua äitinsä selän taa. Tosin nyt oli suurempi halu vain lipua väenpaljouden joukkoon ja kännykän avulla etsityä takaisin tuttuun seuraan myöhemmin.
 Markkinoilla oli myös ohjelmaa, kuten hyvin suurta myötähäpeää aiheuttanut keski-ikäisten rähjäisten äijien lastenmusiikkibändi ja paikallinen näyttelijäkoomikko, jonka esityksen aikana lähes kaikki meinasi nauraa tekarit suustaan. Paikalla oli myös pappamopoklubin mieskuoro vanhanajan vaatteissaan laulamassa muutaman ikivihreän. Esityksen aikana en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kun ne lähes seitsenkymppiset miehet hoilasivat nuotin vierestä ja täydellä tunteella nuoruudesta ja rakkaudesta.

Hilman aamu.

 Viikonlopun aikana otin Mantasta ja Hilmasta noin kolmisensataa kuvaa, jälleen. Tällä kertaa onnistuin jopa saamaan hyviäkin kuvia useempiakin, vaikka kissat tekikin parhaansa väistelläkseen katsellaan kameraa. Mantalla on jokin kummallinen esiintymishalu, kun se tunkee itsensä siihen pikkuruiseen koriin, johon se kyllä itse mahtuu, mutta sen takamus ei. Esiintymishalu siksi, että se menee siihen koppaan lähinnä silloin kun on vieraita paikalla. Ainakin se saa sillä tyylillä huomiota.
 Sunnuntaiaamuna pukemiseen ja pikaiseksi tarkoitettuun meikkaukseen meni puoli tuntia, kun Manta sai valtaisan kehräyspöhräyskohtauksen, eikä jättänyt rauhaan vaan kiehnäsi koko ajan lisää silityksiä. Minäki haluan kissan.

Mantan koppashow.

Sunnuntaina käytiin myös äiten kanssa perinteisesti vanhalla kartanolla ihastelemassa satavuotista, massiivista kuusikujaa sekä poikettiin meren rannalla toteamassa, että syksy on tullut, ja kylmyys myös. Äite otti minusta jokusen, tai itseasiassa pirun monta, kuvaa siinä merenrannassa, ja noin 70% prosentissa niistä kuvista miulla oli silmät kiinni. En ymmärrä miten sekin saattoi olla mahdollista.

Rantakivikkotasapainoilu.

Eilen annoin itsestäni mahdollisimman hyvän ensivaikutelman mennessäni käymään verotoimistossa, ja sanoessani virkailijalle heti ensimmäisenä "emmä oikeestaan tiedä miks oon täällä". Kukapa nyt veroasioista mitään ymmärtäisi.
 Ja sitten tänään puolet työpäivästä haaveilin ulkomaanmatkasta, mietin paikkoja ja kanssamatkustajia. On niin tyhmää, kun periaattessa olisi kaikki vapaus vaan lähteä jonnekin jos tahtoisin, ja tahdonkin, mutta en silti vain lähde. Mikäkö estää? Liian järkevä taloudellinen ajattelu (sekä kova painostus järkevään toimintaan) ja matkaseuran puute. Kumpa olisikin se rohkeus, että voisi lähteä yksin kuukaudeksi reilaamaan Eurooppaan, ja lähteä sitten yksin Intiaan neljäksi kuukaudeksi, kuten yksi kaverini viime vuonna teki. Vaikka eipä se jossittelu ole koskaan ketään auttanut.

Fiilistelykuva. Manta.